Kaatumiskokemus vuonna 2011 opetti paljon.

Rohkenin kertoa SKK hallituksen kokouksessa omasta kaatumisestani, se tapahtui 04122011. Olin tuona päivänä menossa testaamaan uutta Ursuit-kuivapukuani ja melomaan seuran kajakilla, lasikuituisella Aquila Valleylla. Yksin tietenkin olin liikkeellä. Vesi oli 6 asteista ja tuuli kävi kylmänä kasvoille. Pikkusen vaan kokeilen melota - ajattelin. Lähtiessäni minulta jäi säätämättä jalkatuen tapit, ne olivat liian pitkällä. Pääsin rannasta ehkä 100 metriä, kun kaaduin. Sain nostettua kajakin venepoijulle ja tyhjennettyä. Nousin takas kajakkiin, ajattelin melota takasin rantaan, koska tunsin olevani vielä ihan voimissani. VeneLaituria pitkin ei voinut palata, koska siellä on portti lukittu. Ajattelin myös, että melomalla nopein tapa, tuosta vain tönäsen itseni takaisin SKK:n laiturille. Sitten kaaduin toisen kerran. Uin taas poijulle ja tällä kertaa nostin kajakin laiturille. Tässä vaiheessa olin jo kylmissäni. Ensin soitin seuran puheenjohtajalle ja kysyin neuvoa, miten täältä venelaiturilta pääsee pois? En varmaan edes muistanut mainita, että olin kaatunut kajakilla. Sipoonrantaa rakennettiin tuolloin, ja rakennusmiehet olivat selin rantaan, eivät ne mitään nähnyt, eivät varmaan edes tajunneet, mitä rannassa tapahtuu. Nyt oli jo niin kylmä, että sormet kankeana ja täristen soitto hälytyskeskukseen. Meni ehkä vajaa puoli tuntia kun paloauto ja ambulanssi tuli paikalle. Kyllä nolotti, kun tulivat pillit päällä. Vartti tunti meni vielä heillä, että miten pääsen pois. Toivat kyllä jo viltin lämmikkeeksi. Lopulta palomiehet rakensivat pitkistä tikapuista laiturin portin oikealta puolelta. Pääsin sitä kautta rantaan ja ambulanssiin lämmittelemään. Ruumiinlämpöä Mittasivat 34 astetta. Tunnin verran lämmittelin siellä ja pääsinkin pois. Kerroin heille, että autossani on webasto jo lämmittämässä ja koti melko lähellä. Kahden päivän päästä 6. joulukuuta 2011 olin jo SKK:n itsenäisyyspäivämelonnassa mukana - uuden kuivapukuni kanssa. Tällä kertaa muistin asentaa tapit, kuten joka kerta sen jälkeen. Enkä myöskään koskaan enää ole kaatunut kajakillani paitsi silloin, kun nousen seisomaan kajakissani.

Halusin kertoa tämän, en huolestuttaa läheisiäni. Vaan että ihmiset ottaisivat opiksi. Riskejä kannattaa ennakoida. Tulevalla retkelläni suurin haaste varmasti on tuo riskien arviointi. Vesi on vielä kylmää ja eihän sitä tiedä, vaikka luntakin alkaa satamaan.