Oikea nivunen ja johtopäätös.

Eilen pääsin lähtemään saarelta n. Kl. 18:30. Tai itseasiassa saaren emäntä tuli sanomaan, että herran on aika lähteä. Nyökkäsin. En alkanut väittelemään. Pariskunta supisivat keskenään jotakin. Mies oli vaikeana, mutta ystävällinen minua kohtaan. Olimme juuri keskustelleet pitkään kaikenlaista. Mies oli 100 lehmäisen lihakarjatilan isäntä ja saari oli hänen sukunsa perintöä. Tuulen suunta oli nyt muuttunut. Se ei ollut enää pohjoisesta/luoteesta vaan koillistuulta, mikä oli huomattavasti parempi tilanteeni kannalta. Onhan Suomen manner hieman lähempänä, kuin Ruotsin manner. Isäntä sanoi seuraavansa jälkeeni että pääsisin selällä olevan toisen saaren suojaan. Kiitin, Jätin hyvästit ja toivotin hyvää kesää ehdottaen että kokeilkaa joskus melomista. Hän sanoi juu, mutta hieman rauhallisempana päivänä. Hymyilimme. 

Aallokkoa oli siltikin vielä aivan riittävästi. Melotessani seuraavan saaren luokse aallot kasvoivat ja kajakki veivasi milloin oikealle ja milloin vasemmalle. Lisäksi kivet ennen tuota saarta tekivät oman mausteensa. Kiviä riittää ja on riittänyt matkallani. Kiviin ei viitsisi osua evä alhaalla. Evä kuitenkin vakauttaa menoa ja auttaa pitämään suunnan melotessa varsinkin kun kajakkini oli täydessä lastissa. Olin toissapäivänä saanut Katjalta vesitäydennyksen. Kaikki vesileilit olivat taas käytössä. Kajakki oli taas raskaampi käsitellä ja ui syvällä. Teki kipeetä oikealle nivuselle käsitellä kajakkia. Viime syksynä alkanut luupiikki vasemmassa jalassani oli sen sijaan parantunut. Luupiikki parantuu venyttelemällä kantapäätä ja melominenhan juurikin venyttää sitä, kun pidät jalkasi tukitapilla on kantapää jatkuvassa venytysasennossa. Mutta talven mittaan linkuttelu kipeällä kantapäällä aiheutti ajan mittaan toisen vaivan, se kipeä oikea nivunen. Tämä on ollut lähtötilanne. Kevään koemelonnoissa nivunen ei haitannut lenkkejä, ei tietenkään kun Meloin lenkit kevyellä kajakilla ja hyvässä Sipoon saariston suojassa.

Nyt meloin tuon saaren ohitse ja huomasin kartalta suntin, joenomainen väylä. Otin kompassisuunnan kohti paikkaa, jossa suntin suun pitäisi olla. Hieman joutui poikittaisessa aallokossamelomaan, ja etsiskelemään oikeaa kohtaa. Suntissa oli joutsenen poikaset vasemmalla, joten Meloin oikeaa reunaa (iPad muuttaa isoksi kirjaimiksi nuo meloa sanat). Vesi oli matalaa, nostin evän ylös. Sitten juutuin hiekkapohjaan. Ja tässäkö ne veneetkin kulkevat? Ajattelin. Peruutus ja keskemmälle ja taas juutuin. Ei auttanut ko mennä ihan vasemmalle suntin reunaan ja siellähän se venesyväys oli ajaen samalla kolmea joutsenen poikasta takaa. Virta työnsiminua eteenpäin. Kuulin kuinka niiden emo kutsui poikasia.  Yksi palaisikin emonsa luokse, mutta yksi ui eteenpäin ja kolmas yritti heinikon suojaan, mutta ei päässyt sillä heinikko oli tiheää. Se oli tupakkatauon paikka. Odotin, että poikaset pääsevät uimaan alta pois kun suntti loppui ja väylä leveni lahdeksi.

Lahden jälkeen aukeni taas aava. Oli ihan pientä myötätuulta rannan suojassa. Mukavaa menoa. Tämmöistä kun saisi meloa koko matkan, mutta... Tätä selkää olisi melottava noin puolitoista tuntia. Aallot kasvoivat. Suunta suoraan 180 eli etelään kohden. Kolme saarta suojaisi menoani, joitakin luotojakin ja kiviä pitkin matkalla, missä röykkiöittäin ja missä yksikseen näkyi kolmio, neliö tai pyöreä kivi. Kun saarten suoja loppui ja olin pitemmällä selällä, aallot kasvoivat. Se koillistuuli, samalla mainingit tulivat luoteesta. Vänkä tunne. Toinen heijaa toiseen suuntaan, toinen toiseen. Sitten lähestyin niemenkärkeä, aallot kasvoivat ja niemen kärjessä olevat kivetkin näkyivät paremmin. Päätin kiertää ne. Vedenalaisia kareja näkyi paljon, madaltuva vesi kohotti taas laineita. Niemen taakse kun pääsen, olen suojassa, ajattelin. Jaksa nyt vielä Teme vartti. Nivunen, koita kestää. Sain väistettyä kivet. Nostin lähellä niemeä evän ylös ja annoin mennä. Sitten näin kiven suoraan edessäni. Oikea lapa alas, koitin kääntää ja meloa alta pois. Hiuksen hienosti ohitse. Ihme, se kääntyi! Niemen jälkeen sain rauhoittua. Matkaa Öskatanin kalasatamaan Närpiöön olisi vielä vartin melonta. Koita vielä jaksaa. 

Rannikkoa olen nähnyt noin 575 kilometriä. Vapaassa Suomen maassa se on ollut mahtavaa. Vesi on puhdasta ja ilma raikasta. Ihmiset mitä ystävällisimpiä, paitsi yksi, ja rannikolla paljon mökkejä, saunoja ja satamia, joihin käydä yöksi. Eilenkin olisi ollut mahdollisuus saunoa Närpiön vanhalla luotsiasemalla, mutta sinne en uskaltanut mennä kelin vuoksi. Saaren rouvakiukkusen  isäntä kertoi, että kesälauantaisin siellä olisi sauna lämmin.

Nyt rannikon saariston suoja loppuisi. Seuraava saaristo olisi Uuden Kaupungin tienoilla. Olen tehnyt päätöksen jättää retkeni tällä kertaa tähän. Jatkaisin rannikkoa vielä joku päivä, mutta nyt en uskalla mitenkään ottaa riskiä jatkaa matkaa kipeän nivuseni takia. Jos säät ovat tällaisia, en halua ajatella tilannetta olla yksin jossain hemmetin selällä ja mitään et voisi tehdä. Unelmani nähdä Suomen kaunista rannikkoa on täyttynyt. Vaikka en saakaan sinivalkoista nauhaa, olen todistanut ja nähnyt että Suomi ja Suomen rannikko on kaunis ja muisto minulle aina sinivalkoinen.

Niille tiedoksi, jotka olen tavannut tämän retkeni aikana. Todistitte ei-yksinäiselle, mutta yksinmelovalle, että Suomesta ja Suomen rannikolta vesien ääreltä löytyy mitä mahtavimpia ja ystävällisimpiä ihmisiä. Halunne auttaa ja vilpittömyytenne tekivät suuren ja lähtemättömän vaikutuksen sydämeeni. Juuri sellainen haluaisin itsekin olevani - Tekeväni niin, kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Niinkuin se kymmenes käsky raamatussa. Elämä jatkuu, parempana, siitä kiitos Teille!